Emäsylimäärä (SBE) kertoo metabolisen häiriön suunnan ja koon, mutta ei syytä. Se on se määrä vahvaa happoa tai emästä (mmol/l), joka tarvittaisiin palauttamaan solunulkoisen nesteen pH 7,40:ään, kun pCO₂ on vakioitu 5,3 kPa:han. Hengityksen osuus on siis laskettu pois: positiivinen SBE on emäksen ylimäärää (metabolinen alkaloosi), negatiivinen emäksen vajetta (metabolinen asidoosi). Plasman varauksista sen voi purkaa osiin, jotka summautuvat SBE:ksi. Normaali summa ei tarkoita normaaleja osia.
Plasma on sähköisesti neutraali: kationien ja anionien varauksia on yhtä paljon. Ylivoimaisesti suurin kationi on natrium ja anioni kloridi. Kalium, kalsium ja magnesium ovat pieniä kationeja.
Anionipuolella on kloridin lisäksi bikarbonaatti, albumiini (heikko happo, jonka varaus riippuu pH:sta), fosfaatti, laktaatti ja joukko muita pieniä anioneja: sulfaatti, uraatti sekä aineenvaihdunnan välituotteet, kuten sitraatti, sukkinaatti ja malaatti.
Kliinisesti lasketaan vain natrium, kloridi ja bikarbonaatti. Kun kalium, kalsium ja magnesium jätetään pois, SID:n tilalle jää Na − Cl = 35.
Loput anionit yhdistyvät anionivajeeksi: AG = Na − Cl − HCO₃⁻ = 10. Pois jätetyt pienet kationit ja pienet anionit (fosfaatti ja muut) suunnilleen kumoavat toisensa, joten anionivaje on pääosin albumiinia.
Jäljellä on neljä peluria: natrium, kloridi, bikarbonaatti ja anionivaje (AG).
Bikarbonaatti täyttää sen, mitä vahvojen ionien erotuksesta jää jäljelle. Jos ero kapenee, bikarbonaatti tekee tilaa. Jos ero kasvaa, bikarbonaatti tai anionivaje täyttää tilan.
Anionivajeen sisältöön tutustutaan alla.
SBE kertoo liuoksen (elimistön) metabolisen tasapainon. Siihen ei vaikuta välttämättä pelkästään yksi häiriö, ja vastakkaiset voimat voivat kumota toisensa.
Päällekkäisten häiriöiden löytämisessä auttaa SBE:n jakaminen kahteen osaan: Na−Cl-eroon (yksinkertaistus vahvojen ionien erosta eli SID:stä, normaali 35 ± 3) ja anionivajeeseen (normaali 10 ± 3).
Kuten yllä nähtiin, jos Na−Cl-ero kapenee, elimistö happamoituu, ja eron kasvaessa (esimerkiksi oksentelu ja HCl:n menetys) se muuttuu emäksiseksi. Jos Na−Cl-ero on normaali, mutta bikarbonaatti on joutunut väistämään, on täytynyt ilmaantua muita anioneja (AG), kuten ketoaineita alla.
Anionivaje kasvaa, kun plasmaan kertyy anioneja, joita rutiinisti ei mitata. Bikarbonaattia jää vastaavasti vähemmän.
Laktaatti on yleisin: kudoshypoksia ja verenkiertovajaus, mutta myös kouristus, maksan vajaatoiminta ja sympatomimeetit. Muita anioneja kertyy ketoasidoosissa (insuliinin puute, huono ravitsemustila), vaikeassa munuaisten vajaatoiminnassa (fosfaatti, sulfaatti, uraatti) sekä myrkytyksissä, joissa elimistöön tulee tai siinä syntyy vahvaa happoa (metanoli, etyleeniglykoli, salisylaatti).
Suurin osa normaalista anionivajeesta on albumiinia, joka on heikko happo ja kantaa negatiivista varausta (noin 0,25 mmol/l jokaista g/l kohden).
Kun albumiini laskee, anionivaje pienenee ja bikarbonaattia jää enemmän: hypoalbuminemia alkalisoi. Samalla se voi peittää kertyneet hapot, jolloin mitattu anionivaje näyttää normaalilta. Albumiinilla korjattu anionivaje paljastaa kertymän: jokaista puuttuvaa albumiinigrammaa kohden mitattuun anionivajeeseen lisätään 0,25.
Kukin poikkeava osa ohjaa omaan erotusdiagnostiikkaansa. Ylimpänä ovat ne, jotka ovat mukana nykyisillä arvoilla.